Kuten edellisessä blogissani kerroin, koin lapsuudessani voimakasta Jumalan läsnäoloa ja olin päättänyt, että kun kasvan isoksi, lähden seuraamaan sitä tietä, mihin koen Jumalan minua kutsuvan. Tosin minulla ei ollut kovin selvää käsitystä siitä, mitä se voisi tarkoittaa.
Kun siis olin 16-vuotias, totesin, että nyt olen jo aika vanha ja on aika tehdä jotain. En ainakaan halunnut olla passiivinen ja antaa vain elämän lipua sormieni läpi. Ongelmana oli, että uskonnollinen maailma tuntui tosi oudolta. Kurkkasin jonkun vapaakirkollisen seurakunnan ovelta ja siellä istui joukko ihmisiä, jotka kuuntelivat kun joku puhui vakavalla, vähän oudolla nuotilla. Suljin varovasti oven ja palasin takaisin. Koin oloni hämmentyneeksi. Olisin kaivannut jotain, mitä en osannut edes tarkkaan määritellä, mutta yhteyttä ainakin ja kohdatuksi tulemista. Asiat tuntuivat vaikeilta.
Kun en mitään muuta keksinyt, menin paikallisen luterilaisen seurakunnan kansliaan ja koputin päivystävän papin ovelle. Jouduin aika paljon keräämään rohkeutta ennen kuin uskaltauduin moiseen ja muistan, että kun astuin sisälle, en pystynyt oikein sanomaan mitään järkevää syytä sille, miksi olin koputtanut ovelle. Taisipa silti pappikin olla vähän säikähtynyt ja kummissaan eikä hänkään oikein varmaan tajunnut, miksi ovelle oli koputtanut murrosikäinen arka poika. En varmaankaan ollut huoneessa montaa minuuttia enkä muista, että olisimme keskustelleet oikein mistään. Varmaan vain sanoin jotain lyhyesti ja sitten lähdin pois. Koin kuitenkin, että olin ottanut jonkun askeleen ja ylittänyt jonkun näkymättömän riman. Siksi uudistin yritykseni noin viikon kuluttua ja samalla alkoi uusi vaihe elämässäni, joka muutti paljon, jopa persoonallisuuteni.
Kun siis seuraavan kerran koputin samalle ovelle, siellä olikin nuorempi ja radikaalimpi pappi. Osuin varmaan kohtaamaan radikaaleimman ja rakkaudellisimman papin ainakin sadan kilometrin säteellä. Hän osasi lähestyä minua ja meistä tuli nopeasti läheisiä ystäviä, vaikka välillämme oli 30 vuoden ikäero. Olin paljon mukana, kun hän hoiti virkaansa ja samalla juttelimme kaikenlaisista asioista, mitä uskoon ja elämiseen liittyy. Kävimme yhdessä jakamassa vanhuksille ehtoollista, evankelioimme nuoria ja vanhoja. Tämä yhteys oli opetuslapseuttamista, vaikka silloin en ymmärtänyt, että kyse oli siitä. Minullahan oli vaan paljon kysymyksiä ja sain kysymyksiini vastauksia ja lisäksi yhteyttä, rakkautta ja paljon uutta ajateltavaa.
Tapani ajatella oli karismaattinen ja kirjoitin unelmia ideaaliyhteisöistä, joissa eri kristillisistä kommuuneista toiseen vapaasti liikkuvat ihmiset voivat rakastaa toisiaan ja voittaa Jumalan rakkaudella ja keskinäisellä yhteydellään koko maailman Jumalan valtakuntaan. Oma tunne-elämäni oli yhtä vuoristorataa, koska samalla prosessoin murrosikää. Aamulla saatoin olla taivaissa ja illalla syvässä rotkossa. Elin ainakin täysillä, mitä olin halunnut.
Minulle oli kuitenkin aluksi iso kynnys tunnustaa julkisesti uskoni. Vaikka minussa oli aina tuo rajumpi ja ekstroverttikin puoli, olin kuitenkin ollut koko kouluajan aika yksinäinen ja ajautunut koulukaveriporukoiden ulkopuolelle. Itseluottamukseni oli heikko ja kommunikointitaitoni huonot. Päätin, että ainakaan pelkuri en halua olla. Jos nyt olen tähän asti jo tullut, niin tyhmää olisi ainakin elää peloista käsin.
Muistan kävelleeni pitkin kotikaupunkini katuja ja miettineeni, onko joku mahdollisimman helppo ihminen, jolle voisin puhua Jeesuksesta. Lopulta tuntien kävelyn jälkeen olin ajautunut laitakaupungille, missä näin alkoholisteja. Valitsin näistä toisista erillään olevan miehen, joka näytti kaikkein surkeimmalta. Menin hänen luokseen ja kysyin, voinko kertoa hänelle Jumalasta. Hän vastasi minulle vihaavansa omaa elämäänsä ja kaikkia ihmisiä ja olevansa myös tyytymätön Jumalaan, koska hänen elämänsä on kurjaa. Minä vastasin hänelle, että minäkin koin itseni tosi kurjaksi ja yksinäiseksi ja että olen niin huono puhumaan, että ainoa ihminen, jota olin uskaltanut edes lähestyä, oli hän. Hänen suhtautumistapansa muuttui yllättäen ja hän jotenkin pohti niin, että olemme kohtalotovereita, kaksi yksinäistä surkimusta pikkukaupungin laidalla juttelemassa. Sitten hän pyysi, että kertoisin nyt jotain siitä Jumalasta, mihin minä totesin, että Jumala rakastaa meitä kahta onnetonta luuseria riippumatta siitä, kuinka surkeita olemme. Hän kiitti ja minä lähdin paikalta. Samalla hetkellä oli kuin joku näkymätön paksu ahdistava viitta olisi otettu minun yltäni. Koko persoonani muuttui ja sen jälkeen muutuin paljon sosiaalisemmaksi eikä minulle enää ollut niin vaikeaa puhua uskostani. Minun oli muutenkin heti tuon kokemuksen jälkeen helpompi saada ihmisiin yhteys. Oli kuin joku tulppa olisi avautunut jossain sisälläni. Sain itseluottamusta ja aurinkokin näytti paistavan kirkkaammin.
Ei mennyt montakaan kuukautta, kun löysin itseni evankelioimasta Leningradin kaduilta Neuvostoliitosta ja pitämässä kerran viikossa koulussa keskusradion kautta aamuhartautta. Aktivoin kouluun rukouspiirin, joka kokoontui joka päivä. Nyt oli yhteyttä ja kohtaamista elämässäni. Keväisin lähdimme kiertelemään muita kouluja ja kertomaan luokissa Jeesuksesta. Näin jatkui lukioajan. Koin myös, että Jumala alkoi puhua minulle, välillä raamatun kautta ja joskus niin, että yhtäkkiä koin vain ymmärtäväni, millaisia suunnitelmia Hänellä on joko minulle tai muille. Rukoilin paljon ja unelmoin elämäntavasta, missä toisiaan rakastavat kristityt elävät kommuunityyppisissä yhteisöissä jakaen omansa toisten kanssa ja rakastaen myös muut ihmiset Jeesuksen omiksi. Olin siis mitä suurimmassa määrin nuori idealisti, mutta olin kulkenut aika pitkän matkan kolmessa vuodessa.
Sitten ajauduin kriisiin ja olin pitkän aikaa ikään kuin erämaassa, mutta siitä seuraavassa blokissa.
Rukoilen, että Sinä lukijani saat myös Jumalalta rohkeuden ja voiman tehdä elämässäsi ne aloitteet, mihin Jumala on sinua kutsunut. Rukoilen, että saat rohkeuden kohdata Jumalan hellän huolenpidon turvin omat pelkosi ja valita oikein. Siunausta päivääsi.
Frank Hill
Kategoriat