Sillä kolme on, jotka todistavat: Henki ja vesi ja veri, ja ne kolme pitävät yhtä.
1. Joh 5:7-8
Olin 16-vuotias ja juuri riuhtaissut itseni vahvasti mukaan uskovaisen elämään. Tämä oli siis käynyt niin, että marssin pienen kotikaupunkini kirkkoherranvirastoon ja ilmaisin haluavani jutella jonkun papin kanssa. En tullut kovinkaan kristillisestä taustasta siinä mielessä, että perheeni olisi osallistunut mitenkään aktiivisesti minkään seurakunnan toimintaan. Kuitenkin olin jo pienestä lapsesta asti kokenut kutsun Jumalan puoleen ja nyt sitten 16-vuotiaana minusta tuli yhtäkkiä superaktiivi, jonka koko elämä pyöri erilaisten hengellisten kokousten ympärillä. Pikkukaupungissa, jossa asuin, oli erikokoisia eri hengellisten liikkeitten seurakuntia. Aikakauteen kuului tietty jyrkkyys, esim. helluntailaiset ja luterilaiset ja kaikki muutkin kirkkokunnat suhtautuivat toisiinsa kriittisesti. Minä siinä pystymetsästä tulleena ihmettelin, miten eri osapuolten välisiin oppieroihin pitäisi suhtautua, siis mikä oli totuus eri asioissa. Otin asiat hyvin vakavasti, muistan pelkästään rukoilleeni noin kaksi tuntia päivässä. Olin lisäksi 16-vuotias, keskellä murrosikää ja tunne-elämäni meni vuoristorataa niin, että aamulla saatoin tuntea itseni superonnelliseksi ja illalla erittäin ahdistuneeksi. Koko elämäni suurin sisältö oli tämä usko, joten halusin ehdottomasti ymmärtää asiat.
Asiat kärjistyivät yhtenä päivänä kun menin illalla pieneen metodistikirkkoon. Olin siis lukion ensimmäisellä luokalla. Illan päätteeksi puhuja, joka oli vanha kovaääninen mies, pyysi niitä, joilla on rukousaihe, eteen alttarille rukoiltavaksi. Minulla oli tähän aikaan melkein aina aihe, joten liityin jonon jatkoksi viimeiseksi. Kello oli jo paljon ja saarnamies näytti väsyneeltä. Kun tulin kohdalle, hän kysyi, mitä halusin ja minä varmaan aloin purkaa tunne-elämäni vuoristorataa ja epävarmuuttani. Hän ei pitänyt jaarittelustani, vaan kysyi aika ankaralla äänellä, minä päivänä ja millä kellonlyömällä olin pelastunut ja teki sen muuten niin, että kaikki salissa olevat varmasti kuulivat. Hän oli sitä mieltä, että jos en osannut sanoa tarkkaa päivää ja hetkeä, jolloin olin pelastunut, en edes voinut olla uskossa. Minä menin totaalisesti lukkoon enkä pystynyt oikein sanomaan mitään. Hän varmaan rukoili sitten jotain ja minä palasin paikalleni. Juttelin ehkä jonkun ystäväni kanssa ja kävelin kotiin. Olin todella ahdistunut ja surullinen. Jos minulta puuttui joku tietty kokemus, niin enkö voinut olla uskossa? Koin myös tilanteen epäreiluksi. Jos tuo tapa on ainut tapa tulla uskoon, niin ajattelin, että eihän minulla ole mitään mahdollisuutta saada tässä ja nyt tuollaista kokemusta. Pitäisikö minun kuulla korvinkuultava ääni: ”Tervetuloa kotiin” tai joku voimakas kokemus? Olin jo lukenut raamattua aika paljon, enkä mielestäni sieltä kuitenkaan löytänyt tuollaista mallia. Silti, kun auktoriteettihahmo julistaa sinulle seurakunnan edestä kovalla äänellä tuollaista, luulen, että ymmärrät, miksi asia järkytti minua.
Oli siis perjantai-ilta. Kotiin tultuani päätin, että haluan selvittää asian Jumalan kanssa. Minulla oli elävä rukouselämä ja päätin, että rukoilen koko yön ja pyydän Jumalaa vastaamaan minulle. Rukoilin ja luin raamattua. Välillä sisäisesti huusin Jumalan puoleen. Sitten taas tutkin raamattua. Yö oli hyvin intensiivinen ja tunteikas. Suuri osa identiteettiäni, minäkuvaani, oli pelissä. Kuka minä olen suhteessa Jumalaan ja mihin tämä perustuu? Noin kello kuusi aamulla, koin että Jumala alkoi puhua minulle. Koin, että Hän halusi sanoa minulle, että identiteettini ja uskoni pitää rakentua kalliolle, Jumalan Sanalle. Jos rakennan identiteettini jonkun kokemuksen varaan, senkin voi kyseenalaistaa jollakin tavoin. Mutta jos identiteettini perustuu Jumalan lupaukselle, silloin olen varmalla pohjalla. Ja minulle sinä yönä tämä konkretisoitui ehtoollisessa ja siihen liittyvissä lupauksissa. Koin, että Jumala toi minulle siihen liittyen sinä yönä seuraavat raamatunpaikat.
Ja hän otti leivän, kiitti, mursi ja antoi heille ja sanoi: ”Tämä on minun ruumiini, joka teidän edestänne annetaan. Tehkää se minun muistokseni.” Samoin myös maljan, aterian jälkeen, ja sanoi: ”Tämä malja on uusi liitto minun veressäni, joka teidän edestänne vuodatetaan.
Luukkaan evankeliumi 22:19-20 (ehtoollisen asetus)
Jeesus puhuu elämän leivästä: Totisesti, totisesti minä sanon teille: joka uskoo, sillä on iankaikkinen elämä. Minä olen elämän leipä. Teidän isänne söivät mannaa erämaassa, ja he kuolivat. Mutta tämä on se leipä, joka tulee alas taivaasta, että se, joka sitä syö, ei kuolisi. Minä olen se elävä leipä, joka on tullut alas taivaasta. Jos joku syö tätä leipää, hän elää iankaikkisesti. Ja se leipä, jonka minä annan, on minun lihani, maailman elämän puolesta.” Silloin juutalaiset riitelivät keskenään sanoen: ”Kuinka tämä voi antaa lihansa meille syötäväksi?” Niin Jeesus sanoi heille: ”Totisesti, totisesti minä sanon teille: ellette syö Ihmisen Pojan lihaa ja juo hänen vertansa, ei teillä ole elämää itsessänne. Joka syö minun lihani ja juo minun vereni, sillä on iankaikkinen elämä, ja minä herätän hänet viimeisenä päivänä. Sillä minun lihani on totinen ruoka, ja minun vereni on totinen juoma. Joka syö minun lihani ja juo minun vereni, se pysyy minussa, ja minä hänessä. Niin kuin Isä, joka elää, on minut lähettänyt, ja minä elän Isän kautta, niin myös se, joka minua syö, elää minun kauttani. Tämä on se leipä, joka tuli alas taivaasta. Ei ole, niin kuin oli teidän isienne: he söivät ja kuolivat; joka tätä leipää syö, se elää iankaikkisesti.
Johanneksen evankeliumi 6:47-58
Paavali kuvaa ehtoollista yhteyden rakentajana: ”Siunauksen malja, jonka me siunaamme, eikö se ole osallisuus Kristuksen vereen? Se leipä, jonka murramme, eikö se ole osallisuus Kristuksen ruumiiseen? Koska leipä on yksi, niin me monet olemme yksi ruumis; sillä me olemme kaikki tuosta yhdestä leivästä osalliset.
1. Korinttolaiskirje 10:16-17
Näistä raamatunkohdista sain varmuuden siitä, että voin olla liitossa Jeesuksen ja taivaan Isän kanssa, kun olen ehtoollisella ja vain osallistun ehtoolliseen, mikä käy ilmi Luukkaan evankeliumin kohdasta. Siinä Jeesus ottaa minut liittoon kanssaan ja samalla omaan perheeseensä.
Johanneksen evankeliumin kohta taas vastasi kysymykseeni siitä, voiko jotenkin käydä niin, että minä lipeän ulos tuosta liitosta jollakin tavalla. Mutta silloin tuntui hyvin turvalliselta tuo kohta, missä sanotaan ”Joka syö minun lihani ja juo minun vereni, se pysyy minussa, ja minä hänessä” ja kaikki muu sen ympärillä. Ajatus siitä, että iankaikkinen Jumala rakastaa minua niin paljon, että pitää minusta kiinni niin, että en pääse luiskahtamaan ulos, lohdutti sydäntäni. On kuin olisit ylittämässä kuilun yli johtavaa siltaa ja tietäisit, että molemmilla puolilla on tukevat kaiteet.
Korinttolaiskirjeen kohta taas ensinnäkin vahvisti edelliset asiat, mutta lisäksi mukaan tuli yhteisöllisyys. Osallistumalla ehtoolliselle meistä kristityistä tulee yksi Kristuksen ruumis, jonka pää Jeesus on. Tämä tarkoittaa paitsi horisontaalista liittoa, myös vertikaalista liittoa. Tämä oikeastaan pakottaa meidät rakastamaan ja kunnioittamaan toinen toistamme.
Koko tämän prosessin olin käynyt läpi lauantaiaamuun klo 9 mennessä. Sitten huomasin, että yhdessä kirkossa olisi ehtoollinen klo 10. Kiirehdin paikalle, juoksin ensimmäisenä ehtoollispöytään tekemään liittoa Jeesuksen kanssa. Ja olin onnellinen ja iloinen.
Tuosta yöstä on kulunut jo monta vuotta, mutta edelleen muistan kaiken kirkkaasti, koska silloin tapahtui merkittäviä asioita, jotka vaikuttivat elämääni perustavanlaatuisesti. En ole luopunut niistä missään vaiheessa.
Siunausta päivääsi
Frank Hill