Jos tutkit raamattua, huomaat, että monilla raamatun henkilöillä on ollut kokemus, jossa he ovat jonkin aikaa syrjässä, ikään kuin hyllyllä. Jotain täytyy tapahtua ennen kuin he voivat jatkaa maata. Puhutaan erämaakokemuksesta. Monesti kysymys on oman itsekkyyden ja omavoimaisuuden kuolemisesta. Mooses oli 40 vuotta autiomaassa, Daavid 14 vuotta Adullamin luolissa. Paavali lähetettiin 14 vuodeksi kotikaupunkiinsa Tarsoon kasvamaan kutsuunsa. Jopa Jeesus oli 40 päivää erämaassa, vaikka Hänessä ei ollut puutteita, kuten meissä muissa.
Lukion viimeisenä vuotena minä ajauduin kriisiin. Varmaan sisälläni oli paljon ratkaisemattomia asioita. Olin koulussa tosi hyvä monissa asioissa, minkä takia koin, että kaikki odottivat minulta paljon. Itsekin asetin riman liian korkealle ja epäonnistuminen tuntui kurjalta. Olin perfektionisti ja surin pieniäkin epäonnistumisia. Imin syyllisyyttä asioista, joista ei olisi pitänyt kokea syyllisyyttä. Jos läheisyydessäni tapahtui jotain ikävää, ajattelin helposti, että joku asia, mitä itse olin tehnyt, oli vaikuttanut siihen. Ehkä se maailmankuvanikin oli aika suppea. En pystynyt käsittelemään epäonnistumisia. Vaikka Jumala armahti, itse en armahtanut itseäni. Olin myös tosi omavoimainen enkä nähnyt sitä, että itse asetan itselleni vaatimuksia, joita Jumala tai kukaan toinen ihminen ei vaatinut minulta. Tunne-elämäni oli edelleen yhtä vuoristorataa ja elin joka päivä sata lasissa. Murrosiän jälkeen jäi päälle vielä jälkimurrosikä, koska olin oikeastaan alkanut elää murrosikääkin vasta 16-vuotiaana. Lopputuloksena oli, että menetin itseluottamukseni erityisesti hengellisissä asioissa. Aloin kokea itseni aika usein epäonnistuneeksi Jumalankin edessä.
Viimeinen pisara oli, kun evankelioin kadulla, kuten tapani oli. Eräs vanha uskonnonopettaja näki sen. Hän tuli luokseni ja sanoi, että tuotan tuollaisella toiminnallani suurta vahinkoa Jumalan valtakunnalle. Hän kai ajatteli, että ainoa oikea tapa puhua hengellisistä asioista oli joko puhua niistä uskonnon tunnilla tai se, kun pappi puhuu kirkossa saarnapöntöstä ja toiset kuuntelevat. Kun itseluottamukseni muutenkin oli kateissa, tuntui kuin jäinen puukko olisi isketty sydämeeni sellaisella lopputuloksella, että seuraavat kymmenen vuotta vaelsin hengellisessä erämaassa itseluottamukseni menettäneenä. Aloin olla yhä passiivisempi. En siis mitenkään luopunut uskosta. En vain luottanut itseeni.
Millään muulla elämänalueilla minulla ei ollut juurikaan ongelmia, ei ihmissuhteissa, työelämässä tai missään muussakaan suhteessa. Rakastuin, aloimme seurustella, menimme naimisiin ja saimme kolme ihanaa lasta, joitten kanssa oli ilo viettää aikaa. Lasten syntymät olivat erityisen ihmeellisiä kokemuksia ja olivat unelmien täyttymys. Lisäksi opiskelin yliopistossa, ostimme pienen asunnon pääkaupungista ja menestyin hyvin työelämässä. Kuitenkin tarvitsin kipeästi Jumalan uutta väliintuloa elämääni, ymmärtämättä asiaa silti täysin itsekään tai sitä, mikä tällainen väliintulo voisi olla. Olin jotenkin hukannut osan identiteetistäni.
Jumala toimi yllättäen ja täysin odottamattomalla tavalla. Asuimme silloin pääkaupungissa ja olimme alkaneet käydä paikallisen NMKYn illoissa, joka oli sen aikainen seurakuntamme. Vaimoni ystävystyi siellä ihmisten kanssa, mutta minun oli tosi vaikeaa kohdata näitä ihmisiä. Kerran päätin kuitenkin, että menen yhteen rukousiltaan kuuntelemaan takariviin, mitä siellä puhutaan. Kun puhe oli loppu, ihmisiä pyydettiin kokoontumaan pieniin ryhmiin rukoilemaan. Kukaan ei pyytänyt minua liittymään ryhmään, ei varmaan edes uskaltanut lähestyä minua. Ennen kuin tulisi tilanne, jossa olisin yksin ja yrittäisin välisin liittyä joittenkin seuraan, jokin nousi sisälläni voimakkaasti vastaan tätä. Hyppäsinkin pystyyn ja pakenin takaovesta. Olo oli tosi kurja. Vieressä oli elokuvateatteri. Ostin lipun johonkin elokuvaan tietämättä mitään siitä. Ajattelin, että kun se ei ollut lapsilta kielletty, niin ei siinä ainakaan mitään kamalaa voi olla.
Kun seurasin elokuvaa, aloin yhtäkkiä kokea voimakasta Jumalan läsnäoloa, jota en ollut pitkään aikaan kokenut. Elokuva kertoi nuoresta miehestä, Joesta, jolta oli elämästä kadonnut kipinä. Koko ympäristö, missä hän liikkui, oli harmaa ja ankea. Ankealla kadulla kasvoi kivien välistä yksi villi kukka, mutta senkin joku talloi matalaksi. Joe koki itsekin olevansa sairas ja meni lääkäriin. Lääkäri kertoi Joelle, että hänellä oli tappava tauti, johon hän tulee kuolemaan vuoden päästä. Sitä ennen elämä kuitenkin olisi normaalia, kunnes vuoden päästä kaikki loppuisi. Kun Joe tuli lääkäristä, hän päätti elää sen vuoden, mikä hänellä olisi jäljellä, täysillä. Hän tapasi liikemiehen, joka oli lääkäriltä kuullut Joen tilanteesta. Hän ehdotti Joelle, että Joe voisi hänen kustannuksellaan elää jäljellä olevan ajan täysillä, kunhan ennen vuoden loppua lähtisi tulivuorisaarelle ja hyppäisi tulivuoreen, koska muuten saari tuhoutuisi ja liikemiehellä oli isot taloudelliset intressit siellä. Joe lähti yhdessä liikemiehen tyttären kanssa ajamaan pienellä veneellä kohti saarta. Saarelle tultaessa he rakastivat toisiaan jo niin paljon, että kun hypyn aika tuli, he hyppäsivätkin tulivuoreen käsi kädessä. Samassa tulivuori alkoi purkautua ja sylkäisi heidät ylös korkeuksiin. Saari vajosi mereen, mutta Joe ja tyttö pelastuivat matkalaukuista muodostuneelle lautalle. Kun Joe kertoi, että hänellä on vain vähän elämää jäljellä, tyttö kertoi, että se ei pidä paikkaansa vaan että hänen isänsä olikin lääkärin kautta vain huijannut Joea. Heillä olikin koko elämä aikaa. Valtava kuu paistoi ja he ajelehtivat matkalaukuista muodostuneella saarelle eteenpäin villisti ja vapaasti.
Itkin koko ajan elokuvissa, kun Jumalan parantava, lohduttava rakkaus oli ympärilläni koko ajan, kun katsoin elokuvaa. Kun tulin ulos, koin tosi voimakkaan Jumalan rakkauden ympäröivän minua, kun tanssin kotia kohti. Tiesin, että kymmenen vuoden erämaa-aika oli ohi ja että Jumala haluaa tuoda minut takaisin, mutta uudelle lujemmalle pohjalle. Kyse oli oikeastaan myös paluusta lapsuuteen, missä olin hakenut turvani Jumalan läsnäolosta ja ehdottomasta, pyyteettömästä rakkaudesta. Mutta koin Hänen myös kutsuvan minua astumaan elämässä eteenpäin kohti uusia suunnitelmia, mitä Hänellä oli minun varalleni.
Seuraavien kuukausien ajan elin ylistysmusiikin ja Jumalan parantavan rakkauden ympäröimänä. Itkin ja Jumala hoiti minua kaikkivaltiaalla rakkaudellaan. Pian koin, että minun oli taas luonnollista ja helppoa olla ihmisten kanssa yhteydessä myös hengellisissä asioissa. Tuntui luonnolliselta ei vain olla mukana rukoilemassa toisten kanssa vaan koin, että Jumala teki minusta samassa yhteydessä hengellisen isä-hahmon. Itsekin tulin pian sen jälkeen isäksi neljännen kerran. Otin tavakseni nukuttaa uuden vauvan joka ilta vatsani päälle ja kuunnella hänen kanssaan ylistysmusiikkia ja johdattaa häntä Jumalan läsnäoloon ja Jumalan Isän rakkauden kokemiseen jo vauvana. Itsekin samalla palasin samalla johonkin sellaiseen, mitä olin kokenut varhaislapsuudessani, kun löysin turvan Jumalan ja Jeesuksen läsnäolosta. Samalla myös unelmat siitä, mitä seurakunta ja yhteys voisivat olla, heräsivät uudelleen henkiin. En ollut koskaan unohtanut ihanteitani Jumalan valtakunnasta, missä ihmiset elävät keskenään läheisessä yhteydessä auttaen toisiaan ja muita ihmisiä kaikilla elämänalueilla, mutta halusin ymmärtää asiat laajemmin ja ottaa vaikutteita ihmisiltä, joilla on samanlaisia ihanteita. Olin jo silloin uskoon tultuani rukoillut paljon Kiinan puolesta ja Kiinan maanalainen kotiseurakuntaliike kiehtoi minua, koska koin, että siellä oli eletty kovassa paineessa toinen toistaan rakastaen. Ennen kuin huomasinkaan, olin keskeisenä hahmona muodostamassa kotimaani Dawn-liikkeessä ja laskemassa perustuksia kotiseurakuntaliikkeelle kotimaassani. Ystävystyin monien kotiseurakuntaliikkeen pioneerien kanssa myös ulkomailla, mikä on ollut minulle tärkeää. Koin, että jaoimme samantyyppisiä unelmia kuin mistä Apostolien teoissa kerrotaan.
Olen kiitollinen siitä, että kun olen matkallani mennyt eteenpäin, Jumala on aina ohjannut oikeita ihmisiä elämääni, alkaen seurakunnan päiväkerhon tädeistä varhaislapsuudessa.
Olen kokenut, että tarinassani on ollut jatkumo. Jumala on johdattanut minua koko ajan eteenpäin. Itsekin toivon, että täyttäisin ne unelmat, jotka Jumalalla on minusta. Tietysti ennen kaikkea ihmisenä, persoonana, mutta myös tehden elämässäni ne asiat, jotka Hän on tarkoittanut minulle. Mutta ymmärrän, että kaikki se on Jumalan armoa ja että ilman armoa ja yhteyttä Jumalaan ja toisiin ihmisiin, ihminen ei voi mitään.
Yksi asia, jonka koen Jumalan puhuneen minulle, ei jätä minua rauhaan. Koin että Jeesus sanoi minulle, että Hän oli ensin kaksi päivää haudassa ja nousi kolmantena päivänä ylös. Koin, että Hän sanoi minulle, että Hänen morsiamensa, maailmanlaajuinen seurakunta, on ollut ikään kuin haudassa kaksituhatta vuotta. Ei niin, ettei koko ajan olisi ollut kirkkaita ja Jumalan rakkauden ja läsnäolon kyllästämiä kristittyjä, mutta kyse on yhteisöstä, ihmisistä ja koko yhteisön keskinäisestä dynamiikasta. Kun Kristus tulee, myös morsian on noussut haudasta kollektiivisesti ja maailmanlaajuisena yhteisönä. Sulhasen tullessa morsian on täydellisen kaunis. Minä haluan olla osa tuota morsianta ja toimia sen eteen, että morsian on sulhasen arvoinen. Varmasti näin tapahtuu. Itse näen tuon kuvan kirkkaana mielessäni ja mietin mielessäni, mitä pitää tapahtua, jotta unelma toteutuisi. On selvää, että tämän toteutuminen tarkoittaa monenlaisia mullistuksia, jotka voivat tehdä myös kipeää. Mutta kaiken kestää, kun näkee päämäärän, joka on isonkin tuskan arvoinen.
Rukoilen, että Jumala tätä lukiessasi herättää sielussasi toiveen kipinän. Jos olet erämaassa, rukoilen, että Jumalan rakkauden kirkas valo saavuttaa sydämesi perimmäiset sopukat ja parantaa kaikki vanhat haavasi ja herättää sinua eloon rakastamaan Jumalaa, muita ihmisiä ja itseäsi.
Frank Hill
Kategoriat