Varhaisimmat muistot minulla on iästä, jolloin olin noin 2-vuotias. Istuin yksin lattialla ja koin oloni yksinäiseksi, tylsistyneeksi ja kurjaksi. Nämä ilmaisut kuvaavat parhaiten sitä käsitystä, miten nyt kuvaan tunnetilojani silloin. Toisaalta olin niin nuori, että tunteet itsessään olivat erilaisia kuin miten niitä nyt aikuisen ihmisen termein selitän. Tilanne muuttui, kun viereeni ja eteeni tuli kolme valohahmoa, joista keskimmäinen oli kirkkain ja suurin. Koin, että siinä oli Jeesus ja toiset kaksi olivat enkeleitä. Mitään sanallista kommunikaatiota välillämme ei ollut, mutta koin näitten olentojen läsnäolosta syvää lohdutusta, liittymistä ja turvallisuutta. Tämä tilanne toistui sitten useita kertoja, kun olin aivan pieni lapsi. Tämä kokemus liitti minut rauhaan ja yhteyteen. Tunsin sisimmässäni, että tästä läsnäolosta ja turvasta en halua koskaan luopua. Siitä alkoi minun matkani kohti Jeesuksen tuntemusta. Sitten nämä konkreettiset kokemukset loppuivat, kun olin kasvanut isommaksi. Paljon kuitenkin jäi sisälleni.
Kun olin noin 4-vuotias, aloin käydä seurakunnan päiväkerhoa. Sitä piti kaksi tätiä, joista ainakin toinen oli vanha Kiinan lähetystyöntekijä. Olin siellä kolme aamupäivää viikossa. Viihdyin siellä tosi hyvin ja koin, että se oli kiva, turvallinen paikka, jossa oli kivoja ystäviä. Pidin kovasti kummastakin tädistä. Aamupäivä kesti kolme tuntia ja siellä oli joka päivä kolme tunnin jaksoa. Yhtenä tuntina oli askartelua ja käsitöitä. Toisena tuntina oli jumppaa ja leikkimistä. Viimeisenä tuntina tädit kertoivat meille raamatun kertomuksia, ei suoraan raamatusta lukien vaan he kertoivat ne tarinoina. Imin kaiken sisääni kuin sieni ja tarinat kiehtoivat minua. Oikeastaan opin tuntemaan jo koko raamatun aika hyvin siellä. Minuun vaikuttivat erityisesti tarinat luomisesta, Joosefista, Mooseksesta, Eliaasta, Daavidista, Sakkeuksesta ja tietysti Jeesuksesta. Olin onnellinen siellä. Minulla oli oma paikka naulakon päässä, jonka muistan vieläkin. Tämä oli ensimmäinen liittyminen kristilliseen yhteisöön, jonka olen kokenut. Kuuluin johonkin ja olin onnellinen.
Minussa oli jo silloin monta puolta. Toisaalta olin tosi herkkä ja mietiskelevä, toisaalta villi ja intohimoinen. Asuimme silloin pienessä maakuntakaupungissa seitsenkerroksisen talon ylimmässä kerroksessa. Minulle sattui ja tapahtui tosi paljon erilaisia juttuja koko ajan. Yhden kerran olin isäni kyydissä ja isäni nukahti rattiin maantiellä ja mittarissa oli varmaan ainakin 120 kilometriä tunnissa. Olin 5-vuotias. Itse nukuin etupenkillä ilman turvavöitä niin kuin siihen aikaan oli tapa. Heräsimme ojassa, jossa auto törmäsi isoon kiveen ja pyöri pari kertaa akselinsa ympäri jääden lopulta pyörilleen. Tuulilasi särkyi silmillemme, mutta selvisimme kumpikin ihmeen kaupalla vain pienillä naarmuilla. Kun tulimme kotiin, olin lähinnä ylpeä siitä, että olin isäni kanssa jakaa tällaisen seikkailun. Emme tainneet edes käydä lääkärissä mokoman pikkujutun takia.
Yhtenä kesäpäivänä jäin kadulla auton alle, mutta selvisin asiasta järkytyksellä. Heräsin poliisiauton takapenkillä jonkinlaisesta shokkitilasta, johon Jumala oli varmaan kädellään minut suojannut. Elämästäni oli kadonnut puolisen tuntia ja heräsin uudestaan tietoiseen elämään. Mutta en siis taaskaan vahingoittunut. Suojelusenkelini varmaan pyysi Jumalalta stressilomaa.
Kerran juoksin kaverin kanssa leikkiessäni ulkoa käsin päin alakerran ulko-ovea, joka siis oli paksua lasia. Menin siitä lasin läpi niin että se särkyi. Olin noin 6-vuotias. Jotenkin pääsin siitä läpi niin, että en vahingoittunut, mitä pidän tosi ihmeellisenä Jumalan käden suojelemisena.
Tyttäreni toisti saman tempun vielä hurjemmassa muodossa reilut 20 vuotta myöhemmin: Olimme pienessä kirkossa. Sinne tuli henkilö, joka oli sekaantunut okkultistisiin asioihin. Kohta hän ei enää pystynyt nukkumaankaan ja oli suunnattomaan peloissaan ja tuli pyytämään apua. Aloimme rukoilla hänen puolestaan ja hän saikin mielenrauhan, kun moni ihminen oli mukana rukoilemassa hänen puolestaan. Samaan aikaan kuitenkin hyvin rauhallinen tyttäreni, joka oli 3-vuotias, juoksi jostain syystä päin kirkon väliovea, joka oli siis ulko-oven ja sisäpuolen välillä. Mielestäni kyse oli siitä, että demoninen voima yritti kostaa meille sen, että taistelimme samaan aikaan tuon naisen puolesta. Väliovi oli rakenteeltaan sellainen, että noin 30 senttiä korkea alaosa oli metallia, jonka päällä urissa oli päällekkäin kaksi neliön muotoista lasilevyä. Tyttäreni pää törmäsi alempaan lasilevyyn, joka lähti irti. Hänen kaulansa jäi metallisen alaosan päälle kuin giljotiiniin samalla kun ylempi levy tippui kiskoja pitkin kuin giljotiinin terä. Silloin tapahtui asia, joka on mahdoton. Samalla, kun ylempi levy oli tippumassa, siitä irtosi kokonaisena kuin näkymättömän käden leikkaamana juuri tyttäreni pään muotoinen kappale. Muu osa levystä säilyi ehjänä. Menin tyttäreni luo, joka oli nalkissa kiinni ovessa. Nostin levyä ylöspäin ja päästin tyttäreni vapaaksi. En meinannut uskoa, että hän oli täysin kunnossa vaan varmuuden vuoksi vein hänet lääkäriin, joka totesi, että tyttäreni ainoa vamma oli pieni lasinsirun aiheuttama naarmu jalassa.
Kun on nähnyt tällaisia asian, olisin idiootti, jos en uskoisi ja luottaisi Jumalaan. Ei ole enää oikein edes tarvetta uskoa kun suorastaan näkee Hänen toimivan tuolla tavalla. Olen myöhemminkin elämässäni kokenut, että Jumala on auttanut ja ohjannut eri vaiheissa elämääni, vaikka itse en olisi edes osannut pyytää apua.
Lapsuudessani kasvoin siis siihen, että jos minulla oli vaikka illalla mikä tahansa hätä, turvauduin Jumalaan ja vedin peiton korville. Pyysin, että Isä Jumala suojelee minua. Silloin sain rauhan ja koin olevani turvassa. Kun siis menin kouluun ja oli ollut puhetta jostain pelottavista asioista kuten vaikkapa ufoista tai sodista, löysin turvan Jumalasta. Samoin, jos koin jääväni joukon ulkopuolelle tai koin jotain kurjaa, hakeuduin Jumalan läsnäoloon ja rauha laskeutui ylleni.
Samaan aikaan minussa olin sekä herkkä että tulinen ja jouduin siksi ongelmiin. Kouluun siirtyessäni koin, että jouduin ihan erilaiseen karuun maailmaan verrattuna seurakunnan kerhoon kiltteine täteineen ja mukavine lapsineen. Muistan, että ollessani 7-vuotias menin ensimmäisenä päivänä kouluun. Vanhemmat oppilaat tulivat heti kiusaamaan meitä ekaluokkalaisia. Kun minun kimppuuni käytiin, puolustauduin ja annoin takaisin. Jouduin tappeluun. Muistan vielä harmistukseni, kun minusta ei edes ollut hausta tapella, koska ei ole kiva satuttaa toista. Minua harmitti oma luonteeni. Sisarukseni olivat paljon rauhallisempia eivätkä he tulleet ensimmäisenä koulupäivänään kotiin sarvi otsassa. Minut vietiin ensimmäisenä koulupäivänäni opettajanhuoneeseen häpeämään. Sieltä luokkamme opettaja haki minut ja ihmetteli varmaan, millainen häirikkö hänen luokalleen tuli. Lopulta olin kuitenkin siinä luokassa yksi kilteistä oppilaista. Pikkuhiljaa pystyin myös paremmin hillitsemään itseni, joten ikäviä juttuja tapahtui vähemmän.
Perheeni ei ollut uskovainen perhe siihen aikaan, vaikkakaan ei mitenkään kielteinen uskolle. Kirkossa käytiin jouluaattona. En tuntenut ketään uskovaista muuta kuin ne päiväkerhon tädit, mutta kerho oli jo loppunut. Koin voimakasta kutsua johonkin, mutta en oikein osannut määritellä mitä se jokin on. Jotakin, missä olisin Jumalan suunnitelmassa. Jotakin, missä olisin yhteydessä ihmisiin, jotka ajattelevat samalla tavalla. Olin oppinut löytämään turvan Jumalasta ja Hänen läsnäolostaan. Tunsin raamattua. Mutta en pystynyt oikein mieltämään, miten seurakunnat liittyvät tähän kuvioon ja mitä uskovaiset ihmiset yleensäkin tekevät yhdessä. Olin hämmentynyt ja mielessäni oli paljon kysymyksiä.
Päätin, että viimeistään, kun olen iso, otan asioista selvän. Ajattelin, että matkustan sitä varten tarvittaessa vaikka Afrikkaan, jos asiat eivät muuten onnistu. Tämän päätin lujasti ja uudistin päätökseni usein sängyssä asioita miettiessäni. Näin aika kului, kunnes täytin 16 vuotta ja koska mitään ei ollut tapahtunut, päätin, että nyt on aika tehdä jotain. Siitä seuraavassa blokissa.
Rukoilen, että Sinä lukijani myös huomaat, kuinka Jumala on johdattanut sinun elämääsi ja pelastanut sinut monista vaaroista niin että löydät samanlaisen rauhan elämääsi ja voit hakea turvaa Taivaan Isän sylistä, kun elämä tuntuu uhkaavalta. Siunausta päivääsi
Frank Hill
Kategoriat